Mulla on ollut pari päivää hirmuinen ikävä mun vanhimpia parhaita ystäviä. Jotenkin hirmu yksinäinen olo, vaikka tapaakin ihmisiä päivittäin.
Haluaisin ihan hirveästi kerätä kokoon jonkun mahtavan porukan (ne vanhat ystävät) ja mennä kunnolla johonkin hyvään ravintolaan syömään, kolme ruokalajia ja viinit, koko setti, ai että olis ihanaa! Eikä aina niitä poikaystäviä sinne mukaan, joiden edessä joutuu varomaan sanomisiaan! Oon tuntenu mun parhaat ystävät yli 10 vuotta, ja jos ne rakastaa poikaystäviään niin silloin minäkin rakastan niitä, mutta oon oikeesti tuntenut ne kundit vasta muutamia vuosia (ja tavannut noin 10 kertaa).
Tätä illallista edeltäis tietenkin parin tunnin laittautumissessiot, ja joku KERRANKIN laittais minun tukan ja meikin, eikä niin, että minä aina laitan muille, enkä ehdi laittaa itseäni ollenkaan, kun tulee kiire. Autan muita kaunistautumaan tosi tosi mielelläni, mutta välillä olisi ihan kiva, jos minäkin saisin olla nättinä. Aina sukujuhlissakin, mun tukka on vaan jollain ponnarilla ja naamassa arkimeikki, kun oon vääntäny muille kaikenlaista. Tänä syksynä on jääny itsestä huolehtiminen kyllä niiiin retuperälle... En enää pian halua katsoa ollenkaan peiliin. Oon värjänny hiuksetkin viimeksi lokakuussa. Ja ei, mun oma väri ei ole lähellä mun nykyistä väriä :D No, jouluksi sitten panostan ja laittaudun. En ole oikeastaan pystynytkään meikkaamaan pariin kuukauteen, kun mulla on ollut silmissä niin paha allerginen ihottuma. Tai siis silmäluomissa. Ihan ruvella luomet täysin. Ei kivaa, mutta joka syksyistä. Aina ei onneksi tule silmiin, joinakin vuosina se tulee muualle kasvoihin. Onneksi se keväällä viimeistään helpottaa.
Sukujuhlista tuli mieleen, olis ihanaa mennä naimisiin. Tai siis ne häät olis ihanat. Ja ehkä jopa se mies. Yhdellä niistä mun parhaista vanhoista ystävistä on häät ensi kesänä. Tuun itkemään siellä kuin vesiputous. Onnesta (ja toivosta). Mulla on myös tavoite mahtua mun ylioppilasmekkoon niissä häissä, mekkoon joka on kaksi-kolme kokoa pienempi kuin mun nykyinen vaatekoko. Se mekko on niin kertakaikkisen ihana, ettei se saa jäädä kertakäytölle. Eikä mulla taida olla varaa ostaa uutta :D
Naimisiin menemiseen vaaditaan muistaakseni puoliso. Vähän on sillä saralla hiljasta. Tai siis ei oo mitään "sitä saraa". Oon varmaan (kuulemma) liian itsenäinen. Mutta kun ei musta oikeesti tarvitse huolehtia, oon jo iso tyttö ja pärjään itse! Voin oikeesti maksaa itse drinkkini ja ruokani, en halua jäädä mitään velkaa. Tosin vähän tukea kaipaisin. Tai aika paljon oikeastaan. Sit oon myös vähän tylsä, eli liian tavallinen enkä oo (siis viime aikoina) ehtiny nyt oikein huolehtia ulkonäöstä. Mut sen ei pitäis olla ongelma, koska oon kuulemma niin kaunis ettei mua uskalleta lähestyä. Sen lisäks että oon kaunis, vaikutan myös kylmältä. Ei kukaan halua seurustella prinsessa jään kanssa. Sit kun oon niin kylmä, niin sen on pakko johtua siitä, että oon niin ylpee. Oon myös liian varovainen, mikä johtaa siihen, että musta näkee että oon vaikee ja se saa luovuttamaan ennen kuin aloittaakaan. Mulla ei oo karismaa, oon seinäruusu. Mä oon se, joka lähtee ekana baarista (yksin) kotiin kun kaikki sen kaverit on löytäny jo seuraa. Ei siellä jaksa metelissä istua, kun kukaan ei tuu edes juttelee vaikka kuinka näyttäis rennolta ja hymyilis. Ja jos tulee, niin pois karkottaminen on TOSI helppoa. Mun suussa asuu sammakoita.
Ja koska olen yksin, mun on pakko olla tosi nirso. Mulla on varmasti tosi epärealistiset odotukset ihmisistä ja ihmissuhteista. Koska sehän on sen vanhapiian vika, että se on yksin. Mitäs ei ottanut ekaa limasta yrittäjää. Tai jos otti, oli niin tyhmnä ettei pitänyt kiinni. Omaa tyhmyyttä on, jos toinen ei rakasta takaisin.
Oikeesti mun piti vaan kirjottaa siitä, että mulla on ikävä mun ystäviä. Mutta tää mun ikävä taitaa näköjään olla vähän vakavampaa sorttia. Tää teksti vaan tuli, tän piti olla iloisia asioita ystävyydestä, kuvitettuna perinteisesti SATC-kuvilla. Mutta tähän aikaan yöstä voittaa helposti se ajatus: Ei mulle pitäny käydä näin.
Oon myös tosi hyvä selittää. Oon yksinäinen vain, koska kello on niin paljon. Ihan samalla tavalla, kuin itken vain siitä syystä, että oon väsynyt.