Kissanpäivä

Olen koiraihminen. Toisinaan kuitenkin lipsun. Kuten tänään.


Tämä kaveri on toistaiseksi ainoa kissa, joka on voittanut sydämeni.


Tikrusta saa kuvia vain kun se nukkuu

Kaikkihan lähti siitä, että ystäväni päätti ottaa kissalleen seuraksi tyttöystävän. Onko mikään ihanampaa kuin pieni kissanpentu? (on, krhm, pieni koiranpentu...) Sitten toinen ystäväni lähetti facebookissa linkin pienten kissanpentujen blogiin. Oih ja voih. Sitten lähdin yökylään kummeilleni ja Kyhnis kyhnäsi kyljessäni koko illan. Ja aamun. Ja päiväunet.

Mutta en minä oikeasti jaksaisi putsata hiekkalaatikkoa joka päivä. Ja se joutuisi olemaan toisinaan ihan liian monta päivää yksin, kun kissaa ei pysty kuljettamaan mukana kuten koiraa. Ja olenhan minä allerginenkin jollain tapaa. Ja täytyy kissaakin kouluttaa. Mutta olisi sitten sille koiranpennulle kaveri, kun se lopultakin luokseni tulee. Ja voisihan kissaakin ulkoiluttaa narussa. Saisi siitäkin kaverin sohvalle ja pitää siitä huolta, ostella sille leluja ja heitellä niitä, antaa herkkuruokia ja rapsuttaa leuan alta. Ja se tulisi vastaan ovelle ja pyörisi jaloissa keittiössä.

Tai siis minullahan on jo kissa. Ainoa kissa josta olen ikinä oikeasti välittänyt. Mutta sitä ei ole näkynyt kotona nyt kuukauteen. Äiti sanoi, että se oli viimeksi käydessään melko huonossa turkissa ja muutenkin laihana. Ehkä se tulee vielä kotiin, viimeistään pakkasta pakoon. Tai siis pakkohan sen on, se on nuori vielä ja aina ollut hyvällä hoidolla (tai no 13, mutta eihän se ole vielä kissalle paljon!). Ja onhan se ennenkin reissunnut. Mutta jos se ei tulekaan enää kotiin? Pienentäisikö uusi katti surua vanhasta?


Tässä kisuni poseeraa juustonpalan toivossa.