Somebody, Please Call the Doctor!

kuva

Heräsin taas viime yönä omaan huutooni. Tai lähinnä paniikkiini. Jos joku väittää, että pahat unet ovat sama kuin painajaiset, ei ole koskaan nähnyt painajaisia.

En osaa sanoa kuinka kauan olen nähnyt näitä painajaisia, varmaan muutaman vuoden jo. Ensimmäiset näin lukiossa ollessani, mutta ne olivat erilaisia kuin nämä nykyiset ja niillä oli selvä "sytyke". Nyt ne tulevat ja menevät kun niitä vähiten odottaa. Aina en muista niitä aamulla, eli en tiedä vaikka näkisin niitä lähes joka yö. Sinkkuna kun elelen, luonani yöpyy aniharvoin ketään todistamassa yöllisiä kohtauksiani. Ja silloin kun on yövieraita, tulee puuhattua niin paljon että nukkuu yötkin kuin tukki. Esimerkiksi viime joululomalla taisin herättää huudollani koko talon, lukuunottamatta itseäni, kolmena yönä viidestä. Nukkumaan minut sai aina takaisin äiti tai isä, joka selitti ettei siellä mitään ole ja päättäväisesti talutti takaisin sänkyyn.

Painajainen alkaa usein siinä vaiheessa, kun olen jo puoliksi unessa. Usein en herätessäni tiedä olenko vielä edes nukahtanut, mikä on totta ja mikä unta. Painajaiseni ovat todella todentuntuisia, olen aina siinä tilassa, jossa on samat tavarat samoissa paikoissa, missä olen käynyt nukkumaan, minulla on unessakin samat vaatteet päällä ja niin edelleen. Esimerkiksi viime yönä jatkoin edelleen päivän läpikäymistä unta odottaen, kun yhtä-äkkiä pääni viereen sängylle nousi valtava pitkäjalkainen hämähäkki. Tiesin, että se oli pelkästään pahaa ja koko huone tiivistyi ja minun oli huudettava apua ja juostava karkuun. Päällimmäinen ajatus on aina silkka kauhu eikä mieleeni mahdu muutamaan sekuntiin mitään muuta. Nousin (nyt siis ihan oikeasti) ylös sängystäni, tuijotin hämähäkkiä ja huusin sitä karmeaa sanatonta huutoa jota en pysty hereillä ollessa edes toistamaan ja lähdin syöksymään kohti ulko-ovea. Heräsin osittain huutooni noustessani sängystä mutta näin edelleen hämähäkin, ja olohuoneessa havahduin siihen, ettei yksikään apuun pyytämistäni ihmisistä todellakaan ole paikalla. Samassa tajusin näkeväni unta. Rauhoituin hetken, kurkistin sänkyyni (ei siellä mitään hämähäkkejä ollut) ja kävin toiseen reunaan nukkumaan. Nukahdin lähes saman tien, kunhan olin ensin hokenut itselleni että seolivainuntaseolitaasvainunta.

Lukioikäisenä, kun sain ensimmäiset "kohtaukset", päälleni hyppi käärmeitä, joskus avonaisista tyhjäsivuisista kirjoista. Nykyään minua jahtaavat hämähäkit. Niitä laskeutuu joukoittain päälleni kerrossängyn yläsängystä, ne hiipivät minua kohti peittoani pitkin tai ne ilmestyvät tyynylleni. Joko yksi suuri, tai yksi apujoukkojensa kanssa. Ja minä en voi muuta kuin huutaa ja paeta. Joskus ne tulevat joka yö, joskus menee pitkiäkin aikoja etten muista nähneeni painajaisia.

Minua pelottaa, että joskus en erotakaan unta ja todellisuutta. Useinkaan siis en. Puuhailen useinkin unissani, joskus olen mm. kerännyt kaikki taulut seiniltä sohvalle yön aikana ja pohtinut aamulla, miksi kämppä on niin kummallisen näköinen... Olen myös "pessyt auton tuulilasia" sängyn kulmalla istuen ja herännyt ihmeissäni, kun silloinen poikaystävä kysyi mitä ihmettä teen. Näen välillä unia, joissa poistun asunnostani enkä pääsekään takaisin. Entä jos joskus lukitsen itseni oikeasti ulos? Entä jos satutan jotain unihoureissani? Tai entä jos satutan itseni? Joskus harvoin minulla on muistoja siitä, että olen yöllä harhaillut asunnossani etsimässä jotakin ja palannut sitten sänkyyni tai jatkanut unia sohvalla. Aamuisin herään aina kuitenkin sängystä.

Yölliset kauhukohtaukset kuuluvat lapsen normaaliin kehitykseen muistaakseni noin 7-10 vuoden ikäisenä. Myös unissakävely on lapsille ihan normaalia. Erikoisempaa on, jos se jatkuu vielä aikuisiällä. Äiti ei muista että olisin koskaan kärsinyt niistä tuon ikäisenä. Mikä minussa on vialla kun en erota totta ja unta aikuisena? Olen harkinnut puhuvani asiasta kallonkutistajalla, mutta sitten ajattelen, että tässä maassa on paljon vakavampiakin tapauksia hoidettavana kuin stressaantunut, skitsahteleva pimu. Käytetään terveydenhuollon surkeat resurssit niihin, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Mutta tällaista on jatkunut jo melko kauan. Yhteen aikaan en uskaltanut mennä nukkumaan ennen kuin olin rättiväsynyt, ettei taas tarvitsisi kokea sitä kauhua. Millä saan sen loppumaan?

EDIT: Lueskelin tässä netistä unissakävelystä. Minulla ei siis ole mitään psyykkisiä ongelmia, pientä kaamosmasennusta lukuunottamatta. Sanapari psyykkiset ongelmat kuulostaa kyllä pahalta... Olen myöskin yleensä tietoinen siitä missä olen, liikun silmät auki jne, en vain saa aivojani pois "unta"-vaihteelta...