Prinsessaelämä ja kiltin tytön syndrooma

kuva

"Sinähän vaan elät jotain prinsessaelämää siellä."

Minulla on asiat oikeasti tosi hyvin. Minulla on ystäviä, perhe ja sukulaisia jotka välittävät minusta, ihan hyvä työpaikka, kaunis koti ja niin edelleen. No, opinnot on vähän kesken vaikka ennakoitu valmistumispäivä tuli ja meni, eikä rahankäyttötaidot ole ehkä sieltä parhaimmasta päästä. Mitään tauteja ei pitäisi olla, ei minulla eikä läheisillä, velkaa ei ole, ei poikaystävää mutta eipä kyllä ihmissuhdesotkujakaan. Kuulostaa varmaan hyvältä?

No, ihmisen elämähän ei koskaan saa olla liian helppoa tai onnellista, siitä tämä luterilainen kasvatus ja yhteiskunta pitävät huolen. Jos mitään ulkoisia vaikeuksia ei ole, ihmisen on niitä kehitettävä itse itselleen. Syyllisyys on taakka, jota ei varmasti yksikään ihminen pääse pakoon.

Syyllisyys tulee pesemättömistä ikkunoista. Syyllisyys tulee television ääressä käytetystä illasta. Syyllisyys tulee liian monesta tunnista blogien maailmassa päivässä. Se tulee tekemättömistä koulutehtävistä, vain juuri ja juuri aloitetusta opinnäytetyöstä. Tiskaamattomista astioista. Pesemättömistä lattioista. Käymättömistä lenkeistä ja käyttämättömistä salilipuista. Syödyistä suklaapatukoista. Sisällä vietetyistä päivistä, vaikka ulkona on kaunis ilma. Tuhlatuista euroista, joilla on ostettu taas jotain kaunista mutta ei välttämättä ihan kaikista tarpeellisinta, joilla on saatu itselle hyvä mieli, ja jotka olisi voinut käyttää järkevämminkin. Siitä ettei taaskaan ole ketään, joka esitellä sukulaisille kesän juhlissa. Niistä päivistä, joina ei voi olla kaukana asuvan pikkuveljen luona, jolle on tärkein ihminen maailmassa heti äidin jälkeen. Syyllisyys tulee siitä, ettei voi olla tyytyväinen vaikka ei ole näkyvää syytä olla tyytymätön, siitä että on kiittämätön, siitä että haluaa aina vielä parempaa. Äidin sanoista: "sinähän vaan elät jotain prinsessaelämää siellä".

Prinsessaelämää on se, etten käy töissä kuin muutamana päivänä viikosta ja loppuaikaa en käytä nenä kirjassa opiskellen raivokkaasti valmistuakseni. Päiviäni eivät täytä työt, jotka ovat minun velvollisuuksiani, vaan voin valita, milloin puuhailen mitäkin ja tehdä esimerkiksi kotitöistäni mukavia. Silti olen paha ja syyllinen ihminen, kun en täytä elämääni velvollisuuksilla, hyödyllisellä tekemisellä. Velvollisuuksien täyttämä elämä on surkeaa ja katkeroittaa ihmisen nopeasti. Maailma on täynnä marttyyreja, poikia, tyttäriä, isiä ja varsinkin äitejä, jotka ovat omistaneet elämänsä toisten parhaan edistämiseen ja jotka ehkä lopulta tajuavat, ettei heitä kukaan aio työstä kiittää. Ja mitä siitä seuraa: onnettomia ihmiskohtaloita.

Tässä yhteiskunnassa ihmisen täytyisi koko ajan tehdä aktiivisesti jotakin, mistä on jokin hyödyllinen lopputulos. Jos ei muuta niin silittää vaikka lakanoita. (Mitä en käytännössä koskaan tee, onko mitään turhempaa. Nehän rypistyvät muutenkin heti.) Call me lazy, mutta en ole koskaan osannut olla aktiivinen suunnilleen yhtään missään. Tottakai minulla on harrastuksia, on aina ollut, olen peruskouluni ja lukioni käynyt ja niin edelleen, mutta en täytä päiviäni aktiivisella yleishyödyllisellä tekemisellä, sillä sellainen ei ole minulle luontaista. Olen aina saanut lähestulkoon kaiken haluamani, eikä minun yleensä ole tarvinnut niiden asioiden eteen ponnistella juuri millään lailla. Hyvät arvosanat ja opiskelupaikat ovat vain tipahdelleet elämääni. Kaikki ihmissuhteeni eivät ole sujuneet niin kuin olisin toivonut, mutta ilmeisesti sillä saralla vaaditaankin vähän enemmän ponnistuksia. Elämäni ei silti ole mitään prinsessaelämää. Välillä on todella paha olla. Onko tasainen ja tunnoton, velvollisuuksien täyttämä, päämäärätön ja intohimoton elämä tavoittelemisen arvoinen, sekö on prinsessaelämää?

Ihmisten välillä oleva ero on se, kuinka kukakin käsittelee syyllisyydentunnettaan ja kuinka suureksi antaa sen kasvaa, miten sen kestää. Syyllisyydentunnoissani kiellän itseltäni suosikkiharrastukseni lukemisen syyllä, että jos koulukirjat ei maistu, ei lueta muutakaan. Ulos ei ole asiaa ennen kuin on kirjoittanut edes vähän koulutehtäviä valmiiksi. Ja niin edelleen. Tällä tavalla en kuitenkaan ainakaan helpota syyllisyydentunteitani, vaan ne vain kasaantuvat ja kasaantuvat. Ilo häviää elämästä, kun kaikki kiva kielletään, mutta mitään ei saa aikaiseksi poistaakseen kiellon. Ahdistus ja masennus hautuvat ja oravanpyörä on vauhdissa.

Syyllisyyden tunnetta ei kai voi paeta kuin yhdellä tavalla. Tekemällä kaiken, mitä se poistuakseen vaatii, vaikka sitten ei jäisi aikaa tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä.